Opiskelija tarvitsee yhteisön

Arjen pedagogiikan kehittäminen on lähellä Hannu Kotilan sydäntä. Sen ytimessä on opiskelijoiden tunneperäinen kiinnittyminen korkeakouluun. Niukan talouden ajassa tärkeää on myös ruokkia henkilöstön yhdessä löytämiä kehityspolkuja.

Iso ammattikorkeakoulu voi näyttäytyä opiskelijoille kasvottomana, kun taas pienissä, yhden kampuksen korkeakouluissa opintoihin kiinnittyminen sujuu usein luontevammin. Haaga-Helian kaltaisessa suuressa korkeakoulussakin se näkyy sisäisesti: erilliset kampukset kuten liikunnan Vierumäki, restonomien Haaga ja tutkinnoista pienin journalismi ovat tiiviitä.

”Opiskelija mieltää, että me kaikki kuulumme tähän. On yhteisö, ei vain koulu”, sanoo yliopettaja Hannu Kotila, joka eläköityi Haaga-Helia Ammatillisesta opettajakorkeakoulusta elokuussa 2025.

Yhteisöön kuuluminen tukee koulutuksen ydintehtävää, ammatillisen identiteetin rakentamista. Siksi Kotila painottaa, että myös koulutuksista suurimman eli tradenomitutkinnon tulisi aktiivisesti toimia opiskelijayhteisön luomiseksi. Ei riitä, että sanotaan kaikkien kuuluvan Haaga-Heliaan; opiskelijat samaistuvat tutkintoon.

Yhteisöön kuuluminen tukee koulutuksen ydintehtävää, ammatillisen identiteetin rakentamista.

”Se on kuin vanha koululaisvitsi, jossa poika sanoi, ettei halua mennä kouluun. Hänen äitinsä vastasi, että kyllä sun täytyy, koska olet rehtori. Tarvitaan siis yhteisö, vaikka vähän kasvotonkin, johon opiskelija voi kiinnittyä.”

Isossa talossa eroja näkyy myös henkilökunnan sitoutumisessa.

”Täällä on kaikenlaista kiinnittymistä tai kiinnittymättömyyttä, ja on jopa etäistä suhtautumista omaan työhön. Meillä esiintyy ilmiötä, että joku opettaja ei ole oikein kiinni organisaatiossa mutta opiskelijoihin hän on hyvinkin kiinnittynyt”, Kotila vertailee.

Hänen mielestään yksi mielenkiintoinen indikaattori ovat opinnäytetöiden ohjaajat. Osa kiinnittyy rooliinsa niin vahvasti, että he suorastaan puhuvat haluavansa saada (opiskelijan) työn valmiiksi. Vahva sitoutuminen on toki positiivista mutta saattaa myös kääntyä tavoitettaan vastaan.

Verkostoituminen kahvipöydissä ja puhelin tärkeimmät välineet

Kun puhutaan ammattikorkeakoulujen ja myös laajemmin korkeakoulujen kehittämishankkeista, Hannun nimeen törmää varmasti. Viime vuosikymmenen lopun isoissa Verkkovirta- ja Toteemi-hankkeissa oli mukana kummassakin noin 20 oppilaitosta ja kokonaisbudjetit olivat miljoonaluokassa.

Hanketyö ei sovi kaikille tai ainakin se vaatii opettelua, sillä tarvitaan kykyä luovia eri kumppanien hallintojen ja erilaisten ihmisten kesken. Lisäksi tärkeää on hallita omaa työkuormaansa niin, että tehtävät etenevät ilman, että ajaa itsensä väsyksiin.

”Verkkovirran ja Toteemin keskellä joskus mietin, onkohan tämä nyt ihan järkevää. Kun toista ajoi alas ja toista samaan aikaan käyntiin, tilanne kuitenkin pysyi hallinnassa. Muuten on ollut ihan leppoista hommaa.”

”Vapaamuotoisissa tilanteissa on paikkoja luoda kontakteja. Vaikka ei tiedä, hoitaako se kohdattu henkilö just niitä tarvittavia asioita, hänelle voi soittaa ja kysyä, että kuka teillä tällaista juttua hoitaa.”

Avoimuus ja asiakaslähtöisyys auttavat hanketyössä

Hanketyössä olennaisinta on Hannu Kotilan kokemuksen mukaan keskittyä asiakkaan eli kunkin kumppaniorganisaation aitoihin tarpeisiin. Muutoin tekemisessä kopsahdetaan jossain kohtaa karille.

Käydessään Rovaniemellä kollegan Pia Kiikerin väitöstilaisuudessa kesäkuun alussa Hannu laski, että reissu taisi olla Lapin pääkaupunkiin ainakin 20:s, jonka hän teki Haaga-Helian vuosina.

”Joku syy on ollut, että sinne on pyydetty. Silloin on asiakkaalle jäänyt olo, että he ovat saaneet yhteistyöstä hyötyä.”

Viisastelu tai ”päällepäsmäröinti” ei toimi.

”On tietenkin toinen juttu, jos asiakas pyytää, että avataan esimerkiksi erilaisia ratkaisuja malliksi. Muutoin pitää ainakin yrittää olla nöyrällä mielellä.”

Kuuntelua tarvitaan kahteen suuntaan, sillä asiakkaan tarpeiden lisäksi on huomioitava myös rahoittajan asettamat ehdot.

Kun ongelmatilanteita väistämättä tulee, ne kannattaa kohdata avoimesti ja ottaa asiat asioina.

”Asian voi esittää – ei tiukalla formaatilla vaan tyyliin, että olemme ’benchmarkanneet’ tätä, ja asian voi ratkaista tällä tai tuolla toisella tavalla.”

Nimeämättä sen enempää sen yhden tai toisen ratkaisun käyttäjiä voidaan neutraalisti tuoda esiin erilaisia kokemuksia ja toimintamalleja. Kumppani sitten itse miettii ja päättää.

Diplomaattisuus on hyödyksi myös hankkeiden muodostamisessa. Suomalainen koulutuskenttä on pieni. Niinpä mahdolliset hankekumppanit ovat usein samanaikaisesti yhdessä asiassa kilpailijoita ja toisessa kumppaneita. Kansallisissa rahoitushauissa menestyminen kuitenkin edellyttää, että mukana on isompi joukko toimijoita.

Diplomaattisuus on hyödyksi myös hankkeiden muodostamisessa.

Valtakunnallista koulutusalan hanketta voi ajatella näistä asetelmista vaikeana. Näin ei Kotilan mukaan kuitenkaan välttämättä ole.

”Kun on ulkopuoliseksi mielletty, neutraali toimija, saa koottua yhteen paljon semmoista tietoa, jota ei millään muulla tavalla saisi. Se hyödyttää hanketta ja samalla antaa myös perspektiiviä tänne omalle työnantajalle, kun tiettyjä asioita jäsentää ja ymmärtää eri tavalla.” 

Hän kuitenkin myöntää, että esimerkiksi viiden ammatillisen opettajakorkeakoulun kesken on vuosien saatossa nähty vastoinkäymisiä. Kaikkien pitää silloin haluta ja arvostaa kumppanuutta, että päästään konfliktien yli.

”Pitää vaan yrittää hoitaa tilanteita sillä tavalla, ettei jää kauheasti hampaankoloon”, hän sanoo.

Niukkuus kannustaa etsimään uusia ratkaisuja

Pedagogista kehitystyötä haikaillaan väliin saatesanoin ”kyllähän mekin tehtäisiin, mutta kun ei ole resursseja”. Hannu Kotilan pitkä kokemus sanoo kuitenkin toisin.

”Mitä suuremmat taloudelliset vaikeudet, sitä enemmän on ruvettu kiinnittämään huomiota myös pedagogisiin prosesseihin.”

Niukkuus siis tuottaa pakkoa miettiä tapoja tehdä toisin, myös opetuksessa, eikä se välttämättä tarkoita koulutuksen laadusta tinkimistä.

Toinen ikuinen ongelma liittyy siihen, kuinka saada opetushenkilöstö mukaan muutokseen. Sillä sitähän opetuksen kehittäminen on: se tietää muutoksia tapaan toimia eli kokeneidenkin opettajien on omaksuttava jotain erilaista.

Kehittämistä pidetään opettajien työn yhtenä keskeisenä roolina, mikä näkyy myös rekrytoinneissa.

”Semmoinen hallinnollinen ajattelu, että jotkut ovat hankekirjoittajia ja näin saadaan hankkeita, joita jotkut muut toteuttavat, ei toimi”, Hannu Kotila sanoo.

Pakko ei ole pysyvä kannustin henkilöstönkään suhteen

Innostus osallistua oman työnsä kehittämiseen ja hanketyöhön syntyy vain, kun opettajalla tai asiantuntijalla on henkilökohtainen motiivi osallistua. Se edellyttää yleensä omakohtaista kokemusta, että jossain asiassa on kehittämisen tarvetta. Se on samanlaista subjektiivista omistajuutta, mistä syntyy motivaatio opiskeluun.

Esimerkiksi Haaga-Heliassa on otettu käyttöön noin kolmen tunnin mittaiset teemoitetut pedatyöpajat, joita järjestetään kaksi lukukaudessa. Ne ovat vapaaehtoisia, koska lukujärjestyksessä ne osuvat aina osaksi päällekkäin opetuksen kanssa.

”Siitäkin on puhuttu, että niiden pitäisi olla pakollisia. Mutta olen kokenut työuralla myös sen vaiheen. Yhdessä projektissa oli läsnäololistat ja kaikki. Tunnelma oli jäätävä, ja siitä tuli lähinnä kauheaa kaikille.”

Innostus osallistua oman työnsä kehittämiseen ja hanketyöhön syntyy vain, kun opettajalla tai asiantuntijalla on henkilökohtainen motiivi osallistua.

Henkilöstöön pätee siis aivan sama kuin opiskelijoihin: pakko ei ole pysyvä kannustin.

”Yksi kouluttaja sanoi kerran työpaikan hississä, että aina kun hän näkee minut, hän tietää olevan syytä huoleen. Pakkokoulutus ei siksi ole ratkaisu, vaan se, että yhteisön sisällä käydään keskustelua, miten meidän tutkinnossa tai yksikössä uutta juttua sovelletaan.”

Esimerkiksi idea päiväkirjamuotoisesta opinnäytetyöstä syntyi toistakymmentä vuotta sitten lounaspöytäkeskustelussa kollegojen Altti Lagstedtin ja Mirja Jaakkolan kanssa, kun pohdittiin keinoja edistää erilaisten oppijoiden mahdollisuutta valmistua.

”Kaikki eivät ole ’kallepäätaloja’ kirjoittajina vaan tarvittiin aikataulutettu malli, jossa kirjoitat joka päivä tai viikon lopuksi analysoit, mitä tuli kirjoitettua. Opastavat kysymykset edellyttävät, että opiskelija joutuu miettimään ja analysoimaan havaintojaan.”

Asia pilotoitiin, kiitos opinnäytetöiden ohjaajista löytyneiden varhaisten omaksujien. Nyt malli on sellaisenaan tai jossain määrin varioituna käytössä 16 ammattikorkeakoulussa.

Pedagogiasta hyötyä myös arjen kehittämiseen

Ehkä tilanne on sidoksissa tiukentuvaan talouteen, mutta ainakin Haaga-Heliassa on viime aikoina kaivattu pedagogisia ratkaisuja myös arjen tekemiseen. Se auttaisi työyhteisöä oppimaan ja kehittymään yhdessä.

Hannu Kotila tunnistaa tarpeen. Usein ammattikorkeissa kiinnitetään paljon huomiota henkilöstön substanssiosaamiseen.

”Toinen puoli on, miten koulutuksella kehitetään arjen käytäntöjä. Se on ainakin Haaga-Heliassa ollut välillä tosi huonoa, lähes olematonta.”

Nyt suunta on parempaan. Arjen voi sanoa pedagogisoituvan, kun pohditaan esimerkiksi yhteistyöprosesseja.

”Lukujärjestys on tärkeää ja opetuksen resursointi samoin. Mutta tärkeää on myös miettiä osaamisalueilla, että toimintaa ei vain organisoida vaan myös kehitetään. Tässä on alkutilanteesta päästy paljon eteenpäin.”

Julkisomisteisuus ei tee korkeakoulusta byrokraattista

Kun Hannu Kotila on tutustunut hankkeissa moniin ammattikorkeakouluihin, on hyvä kysyä, missä hän näkee niillä peiliin katsomisen paikkaa.

”Valitettavasti ammattikorkeiden kohdalla tahtoo olla niin, että mitä isompi oppilaitos, sitä jäykempi organisaatio. Pienemmät pärjäävät paremmin, kun niillä ei ole tilannetta, jossa on monta kampusta ja joka kampuksella omat erikoisuutensa ja kulttuurinsa.”

Ammattikorkeakouluja voi arvioida akselilla kehitysmyönteinen versus byrokraattisen jäykkä. Suurtenkin ammattikorkeiden joukosta löytyy Kotilan mukaan molempia.

Hän kuitenkin kumoaa selkeästi ajatuksen, että omistuspohja vaikuttaisi rakenteiden joustavuuteen.

”Se on harha. Kyllä yksityinen voi olla ihan yhtä byrokraattinen kuin kunnan omistama. Ei siinä ole mitään eroa.”

Oppimiskäsityksistä opintojen henkilökohtaistamiseen

Kysymykseen mikä on muuttunut pedagogiikassa eniten yli 40 vuoden aikana, Hannu Kotila tuumii osaavansa sanoa paremmin, mikä on muuttunut vähiten.

Pedagogisen kehittämis- ja hanketyön ohessa hän on pitänyt tuntumaa opettamiseen avoimen korkeakoulun puolella ”keikkaluontoisesti”.

”Siellä oli muiden tekemä Moodle-kurssi, jonka nimi oli Johdatus opetuksen ja oppimisen perusteisiin. Yksi tehtävä liittyi oppimiskäsityksiin. Jouduin vuonna 1980 tekemään Rauman opettajankoulutuslaitoksella suurin piirtein samanlaisen tehtävän kasvatustieteessä.”

”Sanoin kerran jollekin, että on eteneviä tieteitä ja sitten on vähemmän eteneviä tieteitä. Tässä suhteessa kasvatustiede ei siis ole etenevä.”

Hetken pohdinnan jälkeen löytyy muuttuneitakin asioita.

”Ihmisiin, opintojen henkilökohtaistaminen ja opiskelijoiden motivaation huomioimiseen kiinnitetään pedagogiassa huomiota nykyisin ihan eri tavalla. Yritetään ruokkia motivaatiota, kun siihen suhtauduttiin aiemmin ylimalkaisemmin.”

Opiskelijoilla on käytettävissään ihan erilaiset tiedonhankinnan tavat ja myös taidot. Se näkyy opinnoissa tuotetuissa teksteissä, mikä on sitten eri asia kuin se, että joukossa on aina myös niitä, joille kirjoittaminen on todella vaikeaa.

”Vaikka kuulee väitettävän muuta, opiskelijoilta vaaditaan paljon enemmän kuin aikaisemmin. Se on minun näkemykseni.”

Kiintoisat harrastukset odottavat tekijää

Hannu Kotila siirtyi virallisesti eläkepäiville syyskuun alussa. Kesällä haastattelua tehtäessä hän ennakoi, ettei siirtymä tule olemaan kovin vaikea. Jako työn ja muun elämän välillä on ollut aina selkeä.

”Jos olen työpaikkaan kiinnittynyt, niin olen toki kiinnittynyt Pasilan kampukselle ja siellä työyhteisöön. Mutta sitten kun lähden ulos, niin en mieti Haaga-Helian asioita yhtään, vaan olen ihan muissa maailmoissa.”

Lause pitää sisällään sen oleellisen huomion, että nykyisessä työelämässä työntekijältä tarvitaan tehtävästä riippumatta taitoa johtaa itseään niin, että suhteuttaa työmääränsä oikein. Kun kokonaistilanne on hallinnassa, jää energiaa myös tehdä muita itseä kiinnostavia asioita, mikä taas heijastuu myönteisesti työssä jaksamiseen ja työn tuloksellisuuteen.

Jako työn ja muun elämän välillä on ollut aina selkeä.

Kotilan kiinnostuksen kohteista voi myös päätellä, että niissä riittää uudenlaista tekemisen sarkaa pitkälle tulevaan. Palkkatyön ohessa Kotila on kirjoittanut kaksi tietokirjaa, joiden aiheet liikkuvat 1900-alun vuosien poliittisessa historiassa. Ne ovat saaneet näkyvyyttä ja hyviä arviointeja historia-alan tiedeyhteisössäkin.

Kolmatta teosta ei ole vielä aloitettu. ”Pitäisi olla mehevä aihe. Sellaista ei ole oikein löytynyt hakemallakaan, vaikka olen poliittisesti aktiivisen isoisän jälkiä kahlannut Kansalliskirjastossakin.”

Toinen Kotilan tietokirjoista kertoo mainitun isoisän Matti M. Kotilan vaiheista kolmen vuoden ajan Suomalaisen puolueen kansanedustajana murrosvuosina, kun Suomi itsenäistyi.

”Mielessä on kyllä pyörinyt dekkari ja veijaritarina, jossa liikuttaisiin korkeakoulukoulujen ja TKI:n maailmassa. Siihen on aineistokin kasassa, mutta se ei oikein lähde lentoon. Se joko tulee joskus valmiiksi tai ei tule.”

Hannu on myös perehtynyt puuvartisiin kasveihin. Kotipuutarhassa on harjoitettu kahden vuosikymmenen ajan kokeellista dendrologiaa, jossa tutuiksi ovat vähitellen tulleet niin jalopähkinät kuin jopa Suomen leveysasteilla eksoottiset kaktukset.

”Meillä on harvinaisia puulajeja ja katson, miten ne pärjäävät Suomen oloissa. Homma olisi pitänyt aloittaa jo 40 vuotta sitten, sillä kestää kymmenen vuotta, että puu on minkään kokoinen.”