Millainen on koko työuran kestävä erinomainen oppimiskokemus?

Useimpien ajatus erinomaisesta oppimiskokemuksesta puhuttaessa vie ajatukset yksilön kokemaan hetkeen; inspiroivaan luentoon, opettajaan, joka sytytti kipinän tai projektiin, jossa syntyi oivallus. Sana ”kokemus” ohjaa katseen yksilöön ja siihen tilanteeseen, jossa oppiminen tapahtui. Oppimiskokemuksen arviointi on kuitenkin koulutuspoliittisesti merkittävä kysymys, sillä se on tavallaan kaiken olennaisen polttopiste.

Ohjaan tässä artikkelissa huomion (korkea)koulutuksen rakenteisiin yksittäisen oppimishetken ympärillä. Näkökulmani on myös erityisesti jatkumossa ammatillisesta koulutuksesta korkeakoulutukseen.

Arvioinnin monet kriteerit ja mittauspisteet

Mitä tapahtui ennen arvioinnin kohteena olevaa yksittäistä, erinomaiseksi tulkittua oppimiskokemusta korkeakoulutuksessa? Millainen on omaa oppimiskokemustaan arvioivan oppijan oppimisen identiteetti? Minkälainen on hänen uskonsa itseensä oppijana tai millainen on hänen uskonsa tulevaisuuden mahdollisuuksiinsa?

Kaikki nämä vaikuttavat yksilön kokemuksiin oppimiskokemuksista. Merkityksetöntä ei ole myöskään opettajan tai arviointikehikon luoneiden ihmisten omat opinpolut ja kouluidentiteetit. Onko niissä ollut moninaisuutta ja erilaisia polkuja? Onko opetussuunnitelmia ja pedagogisia valintoja tehtäessä ajateltu eritaustaisia oppijoita?

Palaute oppimisesta pyydetään opiskelijalta yleensä aina heti kurssin päätyttyä. Yleisimmin palaute oppimisesta kerätään arvioinnilla, jolloin arvioidaan ennen kaikkea opittuja sisältöjä. Onko mahdollista, että kurssi olisi opiskelijalle pitkällä aikavälillä erinomainen oppimiskokemus, vaikka sillä hetkellä se ei tunnu siltä eikä opettaja tai järjestelmä saa tällaista palautetta? Opiskelijaa on opetettava arvioimaan ja analysoimaan myös kokemustaan, se on tärkeä osa korkeakoulutuksen tavoitteita.

Erinomaisen oppimiskokemuksen äärellä näen, että koulutuspoliittisesti meidän pitäisi enemmän osata kysyä uusia kysymyksiä kuin kiirehtiä vastaamaan.

Kuka vaikuttaa oppimiskokemukseen?

Opettajan autonomian korostaminen on ollut Suomessa viimeiset vuosikymmenet yksi tärkeimmistä Pisa-menestyksen selitysten uskonkappaleista. Sanon uskonkappaleista siksi, että lopulta näyttöön ja vertailevaan tutkimukseen perustuvat tutkimusasetelmat sen vaikutuksista puuttuvat. Autonomiaan uskotaan edelleen kuin vuoreen, vaikka tulokset ovat laskeneet jo pari vuosikymmentä. Autonomian kolikon toinen puoli on kyky ohjata oppimisen hetkiä ”luokkahuoneissa”. Oppimishetkeä tulisi voida ohjata, jotta osaaminen olisi yksilön ja Suomen etu myös pidemmällä aikavälillä.

Erinomaisen oppimiskokemuksen taustalta löytyy valtava määrä erilaisia koulutuspoliittisia toimia. Ensinnäkin koko koulutusjärjestelmän kehittämistä ohjaavat isot tavoitteet, joiden keskeisenä osa-alueena koulutusta pidetään. Tällaisia ovat talous, työllisyys, alueiden elinvoima, tutkimusjärjestelmä, innovaatiopolitiikka– nyt muutamia mainitakseni. Talouden merkitys on korostunut erityisesti sen myötä, kun EU:n ja OECD:n politiikan, tutkimusnäkökulmien ja politiikkasuositusten vaikutusvalta on kasvanut koulutuksen alueella.

Erinomaisen oppimiskokemuksen taustalta löytyy valtava määrä erilaisia koulutuspoliittisia toimia.

Olennainen kysymys onkin, miten hyvin onnistumme takaisinkytkemään erilaisen kansainvälisen arviointi- ja tutkimusnäytön koulutuspoliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti sen eri osa-alueisiin: määrälliseen ennakointiin, tulevaisuuden työpaikkojen osaamistarpeiden ennakointiin, opetussuunnitelmiin, tutkinnonperusteisiin, rahoituksen kriteereihin, toimilupasääntelyyn, koulutusvastuiden määrittelyihin ja myöntämiseen, arviointiin – ja näiden välisiin suhteisiin.

Olennaista on siis aina tarkastella yksittäisen ihmisen yksittäistä oppimiskokemusta useamman laajemman kontekstin kautta.

Järjestelmän näkökulma oppimisen kokemuksiin

Oppimiskokemukset ovat siis erittäin relevantteja koulutuspoliittisesta näkökulmasta monin tavoin. Mitä ovat tällöin arvioinnin kriteerit? Oletko tavannut esimerkiksi ainoatakaan korkeakouluopiskelijaa, joka sanoisi, ettei toivo koulutuksen tuovan hänelle polkua ja eväitä mielekkäälle työuralle. Minä en. Tämä ei tarkoita, etteikö kiinnostus jotain asiaa kohtaan olisi yksilölle hyvä kriteeri valita opintoalaa, oppiaineita, kursseja ehkä jopa opettajaa. Onkin järjestelmän tehtävä varmistaa, että koulutus tuottaa valmiudet ja pystyvyysidentiteetin työuralle, olipa opintoala tai koulutustaso mikä hyvänsä.

Työllisyys onkin mielestäni laajemmin ajateltuna eräs erinomaisen oppimiskokemuksen olennainen kriteeri. Käytän kuitenkin mieluummin käsitettä työllistyvyys työllistymisen sijaan. Tämä alleviivaa sitä asiaa, että yksilö tosiasiassa ”työllistyy” aina uudestaan ja uudestaan vaikka ei joutuisikaan työttömäksi kertaakaan työuransa aikana. Työpaikan säilyttäminen, itsensä ja työn kehittäminen on keskeinen osa työllistyvyyttä ja talouden kehitystä. Työllistyvyys on asenteiden ja valmiuksien kokonaisuus, joihin erinomaisten oppimiskokemusten jatkumon tulisi johtaa.

Opetussuunnitelman ja pedagogisten valintojen osalta kyse on enemminkin, miten opitaan, ei niinkään siitä mitä opitaan.

Tämä on myös tyypillinen esimerkki siitä, että iso osa järjestelmän näkökulmasta tärkeitä oppimiskokemuksia palautuu koko opetussuunnitelman tasolle. Yksittäinen opettaja tai kurssi saattaa jäädä mieleen ja tuntua merkittävältä, mutta koko koulutuksen tulisi rakentaa keskeisimpiä osaamisen ja asenteiden osa-alueita. Nämä ovat lisäksi usein muita kuin oppisisällöllisiä tavoitteita. Opetussuunnitelman ja pedagogisten valintojen osalta kyse on enemminkin, miten opitaan, ei niinkään siitä mitä opitaan.

Aika tekee tehtävänsä. Yksittäiset asioiden sisällöt teoriat – jopa suurin osa – unohtuvat. Arvosanat menettävät merkityksensä. Muistiin jää opinnoista yleensä muutama voimakkaan tunteen – syystä tai toisesta – herättänyt kokemus. Näitä voivat olla onnistumiset, epäonnistumiset, oma innostus, ryhmässä koetut ja jaetut hetket, merkittävää ponnistusta vaatineet tilanteet, poikkeuksellinen opetusmetodi tai yksittäisen opettajan sanat.

Tällaisia muistiin jääviä oppimiskokemuksia ei ole yleensä kovinkaan montaa. Ne saattavat olla viihdyttäviä illallispöydän tarinoita, mutta eivät relevantti perusta arvioida erinomaisia oppimiskokemuksia koko koulutusjärjestelmän näkökulmasta.

Takaisinkytkennän haaste

Kurssipalautteet kertovat kokemuksesta ja oppimisesta tässä ja nyt. Ne eivät kerro, mitä opinnoista jäi käteen kahdenkymmenen vuoden päähän. Tarvitsisimme enemmän pitkäjänteisempää seurantaa: miten alumnit liikkuvat työurillaan, miten he kokevat kykenevänsä oppimaan uutta, miten he palaavat koulutukseen. Erityisen olennaista olisi päästä käsiksi vaikutusketjuihin, millaiset asiat koulutuksessa vaikuttavat myöhempään oppimiseen, koulutushalukkuuteen tai työuralla etenemiseen.

Olennaisinta tietysti olisi, että tieto vaikuttaisi resursseihin ja rakenteisiin. Jos tieto ei muuta opetussuunnitelmia, arviointikäytäntöjä, opettajien valikoitumisen perusteita, opettajien koulutusta, heidän työaikaansa, täydennyskoulutusta jne. jne., ei tieto muuta järjestelmää.

Erinomaisen oppimiskokemuksen kehittäminen ei siis ole koskaan vain yksittäisen opettajan harteilla. Toisaalta jokaisen opettajan vastuu on suuri, yhtenä osana oppijan oppimiskokemusten ketjua. Taustalla vaikuttavat kannustimien, rakenteiden ja pedagogisten valintojen valtavan monimutkainen kokonaisuus.

Hetkellinen kokemus vai rakenteellinen vaikutus?

Opintojen aikana erinomainen oppimiskokemus on usein tunne: selkeys, epävarmuus, innostus, kuormitus. Viiden vuoden päästä arvioituna arvioinnin tärkein näkökulma on usein opitun hyödynnettävyys ja relevanttius tai juuri se, millaisen jäljen opinnot, arviointimenetelmät, opetusmenetelmät laajasti ottaen oppijaan jättivät. Tällaisia asioita kysytään esimerkiksi korkeakouluista valmistuneiden palautekyselyissä, joita tehdään muutamia vuosia valmistumisen jälkeen.

Syvin osa opitusta vaikuttaa voimalla vielä vuosikymmentenkin päässä eli ajattelun rakenteet: tapa jäsentää ongelmia, ajattelun joustavuus, kriittisyyden ja itsereflektion taidot tai taito tehdä päätöksiä. Haasteellista on, että nämä ovat usein niitä reflektoimattomia ja näin ollen myös tiedostamattomia opintojen tuloksia – hyvässä ja pahassa.

Neljänkymmenen vuoden päästä oppimiskokemus on osa muuta kertynyttä identiteettiä, moneen kertaan uudestaan rakennettua, tarinoista muuntunutta ja muistin haalentamaa.

Neljänkymmenen vuoden päästä oppimiskokemus on osa muuta kertynyttä identiteettiä, moneen kertaan uudestaan rakennettua, tarinoista muuntunutta ja muistin haalentamaa. Erinomainen oppimiskokemus ei ole vain voimakas kokemus sillä hetkellä vaan näkökulma opintoihin voi kokemusten myötä muuttua vuosien myötä.

Erityisen tärkeää on irrottaa koulutuksen arviointi yksittäisistä kokemuksista. Tarvitsemme tarinoiden ja kokemusten rinnalle aina tilastolliset aineistot ja pitkien aikasarjojen summatiiviset tulokset. Korkeakoulujärjestelmä mittaa valmistumisaikoja, opintopisteitä, tutkintomääriä. Nämä mittarit ovat tärkeitä, jotta näemme koulutusjärjestelmän toimivuutta ja vaikuttavuutta. Ne tavoittavat kuitenkin heikosti sekä opiskelijan kokemuksen että toisaalta pitkän aikavälin oppimiskokemusten tulokset.

Jotakin jää koulutuksesta elämään aina. Jää tapa ajatella. Jää käsitys omasta kyvykkyydestä. Jää suhtautuminen uuteen tietoon. Jää rohkeus – tai sen puute – lähteä oppimaan vielä kerran lisää, palata opintojen ääreen.

Miten meidän tulisi arvioida erinomaista oppimiskokemusta ammattikorkeakoulutuksen näkökulmasta?

Tiedämme tutkimuksen perusteella paljon siitä, miten ihminen oppii. Tiedämme, miten motivaatio rakentuu, ja kuinka monenlaiset asiat yksilön elämässä ja kokemuksissa vaikuttavat motivaatioon. Mielestäni tärkeimpiä motivaatiotutkimuksen tuloksia on ollut ymmärrys motivaation rakentumisen yhteisöllisestä luonteesta.

Motivaatio on yksilöllinen ominaisuus, mutta se ei ole muuttumaton ja on olennaisesti kytköksissä vuorovaikutuksessa saatuihin ja rakennettuihin kokemuksiin. Tiedämme, että käsityksemme omasta osaamisesta ja oppimisen kyvyistä rakentuvat toistuvien kokemusten kautta, ja edellinen kokemus leimaa aina lähtöasetelmaa, jolla seuraavassa oppimistilanteessa lähdetään liikkeelle.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on ollut perinteisesti vahva oppisisältöjen määrittelyssä. Tiedämme tarkasti, mitä asioita opiskelijoiden halutaan oppivan. Yleensä uudet oppisisällöt tulevat aina vanhan päälle ja lisäksi. Sen sijaan meillä on ollut vaikeampaa määritellä ja mitata niitä tavoitteita, jotka eivät palaudu yksittäisiin oppiaineisiin vaan rakentuvat ennen kaikkea sen kautta, miten opiskellaan. Miten rakennamme opetussuunnitelman, jonka tavoitteiden ydin ovat ajattelun taidot, oppimista, hyvinvointia ja jaksamista tukevat asenteet sekä identiteetti? Opetussuunnitelmiin lisätään uusia teemoja, mutta harvemmin pysähdytään kysymään, millaisia ajattelun taitoja todella rakennamme opintojen kautta.

Meillä on ollut vaikeampaa määritellä ja mitata niitä tavoitteita, jotka eivät palaudu yksittäisiin oppiaineisiin vaan rakentuvat ennen kaikkea sen kautta, miten opiskellaan.

Työuralla ratkaisevaa on kyky jäsentää monimutkaisia tilanteita, tehdä yhteistyötä, sietää epävarmuutta, sopeutua ja oppia uutta. Kun teknologiat, ohjelmistot ja toimintaympäristöt muuttuvat, tekoäly tekee monta tehtäväämme nopeammin ja paremmin, sisältötieto ja yksittäiset taidot vanhenevat. Ajattelun rakenteet, joustavuus ja luovuus ovat tällöin entistä tärkeämpiä yksilön ominaisuuksia.

Erinomainen oppimiskokemus on siis sellainen, joka muuttaa tapaa ajatella – ei vain lisää tietoa. Tämä korostaa myös juuri tutkintokoulutuksessa opintojen kokonaisuutta, ei yksittäisiä oppimiskokonaisuuksia.

Tiedämme tutkimuksista, että juuri se opintojen rakentama kuva itsestä oppijana ja toimijana kantaa pitkälle. Tärkeää on käsitys itsestä oppijana, usko omiin kykyihin oppijana sekä kokemukset pinnistelystä ja itsensä ylittämistä. Näitä tarvitaan työuralla aina vaan uudestaan ja uudestaan. Toki tämä kuva on rakentunut olennaisilta osin jo ennen korkeakouluopintoja, mutta korkeakouluissa minäkuvaan voi edelleen vaikuttaa ja rakentaa sitä uudelleen.

Ajattelen, että tämä on yksi korkeakoulutuksen tärkeimpiä tehtäviä erityisesti silloin, jos yksilöllä on takanaan paljon huonoja oppimisen kokemuksia koulujärjestelmässä.

Korkeakoulutuksen oppimiskokemuksen alla on jo miljoonia toistoja

Korkeakouluun tuleva opiskelija ei saavu oppimiskokemuksiin tyhjänä astiana. Hänellä on jo vuosien aikana rakentunut käsitys itsestään oppijana: missä olen hyvä, missä en, mihin pystyn, mihin en. Nämä käsitykset eivät ole fataaleja, mutta ne ovat vahvoja.

Jos korkeakoulutus onnistuu muuttamaan näitä käsityksiä – vahvistamaan uskoa omaan kyvykkyyteen ja oppimisen mahdollisuuksiin – vaikutus ulottuu pitkälle. Ihminen, joka ajattelee “pystyn oppimaan mitä vain, kun tahdon”, toimii eri tavalla kuin ihminen, joka ajattelee “minä en ole tällainen oppija”. Tällaisella koulutuksen vaikuttavuudella on massiivisesti vaikutukset työelämän kehittymiseen, talouteen ja tuottavuuteen.

Tämä on järjestelmän näkökulmasta ratkaisevaa. Identiteettimuutos ei synny sattumalta. Se syntyy rakenteissa, lukuisista välillisesti ja suoraan ilmaistuissa viesteissä, jotka yksilöt ovat koulupolkunsa aikana sisäistäneet.

Korkeakoulun erinomainen oppimiskokemus ei ala korkeakoulussa. Se rakentuu aiempien oppimiskokemusten päälle. Ammatillisen koulutuksen, lukion ja peruskoulun ratkaisut vaikuttavat siihen, millaisena oppijana opiskelija astuu korkeakoulutukseen.

Siksi kysymys ei ole vain yksittäisestä koulutusasteesta, vaan oppimisen jatkumosta. Millaisen käsityksen järjestelmä kokonaisuutena rakentaa siitä, kuka voi oppia ja miten?

Kysymys ei ole vain yksittäisestä koulutusasteesta, vaan oppimisen jatkumosta.

Jos opiskelija on tottunut siihen, että oppiminen on ulkoa muistamista ja suoriutumista, korkeakoulun on vaikea yhdessä hetkessä muuttaa tätä käsitystä. Jos taas aiemmat kokemukset ovat vahvistaneet reflektiota, autonomiaa ja syvää ymmärtämistä, korkeakoulu voi rakentaa niiden varaan. Jos aiemmat koulukokemukset ovat olleet negatiivisia ja häpeän sävyttämiä, on korkeakoululla iso työ muuttaa tätä kuvaa.

Kaikki oppimiskokemukset, jotka ovat korjaavia kokemuksia huonoista kokemuksista ovat erinomaisia oppimiskokemuksia. Ne voivat muuttaa ihmisen tuottavuuden, suoriutumisen suunnan koko elämäksi; eteneekö uralla, jopa sen työllistyykö ylipäätään vai ei. Tällaiset oppimiskokemukset ovat erinomaisen oppimiskokemuksen erinomaisia kriteereitä, ne tuntuvat yksilötasolla, mutta ne totisesti tuntuvat myös työpaikoilla ja kansantaloudessa.

Ammattikorkeakoulujen erityinen tehtävä

Ammattikorkeakoulujen näkökulmasta kansallisten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi merkityksellisten oppimiskokemusten joukosta ei voi jättää huomioimatta erästä tosiasiaa: yli neljäkymmentä prosenttia ammattikorkeakoulutuksen aloittavista opiskelijoista ovat ensimmäisen polven korkeakoulutettuja eli he tulevat perheistä, joissa kumpikaan vanhemmista ei ole korkeakoulutettuja. Tähän ryhmään sisältyy myös huomattava määrä maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita, joiden tarkkaa osuutta emme toki täysin tiedä.

Tämä erityispiirre asettaa ammattikorkeakouluille ja oppimiskokemuksille paitsi merkittäviä haasteita myös ylivertaisen mahdollisuuden ja velvoitteen.

Ammattikorkeakoulutuksen rooli korostuu erityisesti oppimisen identiteetin, pärjäämisen tunteen, tulevaisuuden näkymien kirkastamisen, työuralle valmentautumisen ja luottamuksen lataamisen kannalta.

Tämä yhteiskunnallisesti kriittinen näkökulma on pedagogisessa koulutuksessa, ja opettajien orientaatiossa ehkä jäänyt liian vähälle huomiolle. Silti se on perusta sille, millä tavalla opiskelijoiden merkityksellisiä oppimiskokemuksia tulisi tarkastella ja miten niiden tavoitteet tulisi asettaa. Meidän on aktiivisesti mietittävä, miten korkeakoulutus huomioi erilaisista taustoista tulevat opiskelijat. Heillä ei välttämättä ole automaattisesti taustallaan sisäistettyä ”Jes, I can” -identiteettiä. He eivät saa tietoa ja tukea kotoa työmarkkinoille pääsystä, erilaisista urapoluista ja työelämässä etenemisen dynamiikoista.

Tilanne on hyvin toinen kuin niiden perheiden lapsilla, joiden vanhemmat ovat sukkuloineet työelämäverkostoissa ja näkevät laajat työmarkkinoiden asetelmat. Nämä vanhemmat voivat ammentaa lapsilleen laajan sosiaalisen, kulttuurisen ja ammatillisen pääoman, jota koulutusjärjestelmän on vaikea kompensoida.

Juuri näitä taustojen eroja korkeakoulutuksen tulisi aktiivisesti ja tavoitteellisesti tasata ja jakaa kulttuurista pääomaa ilman opiskelijalle syntyvää häpeän kokemusta. Tässä jos missä on kysymys merkityksellisistä oppimiskokemuksista. Nämä eivät ole vain yksilön, vaan koko yhteiskunnan etu.

Ammattikorkeakoulutuksen jatkumo ja sen haasteet

Mikä oppimiskokemuksen arvioinnissa on ammattikorkeakoulutuksen näkökulmasta erityisen olennaista? Ammattikorkeakoulutus syntyi Suomeen vasta kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se on siitä lähtien etsinyt paikkaansa korkeakoulu- ja koulutusjärjestelmässä. Ammattikorkeakoulut ovat monin paikoin saaneet alkunsa ammatillisen koulutuksen pohjalta ja asettuvat siten jatkumolle ammatillista koulutusta.

Uutta luova asema on luonut ainutlaatuisen, mutta myös haasteellisen aseman suhteessa perinteiseen akateemiseen polkuun, joka on yleensä kulkenut lukion kautta yliopistoon. Ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulutuksen välillä on periaatteessa ollut ihmisten ajattelussa katkos, koska ammatillinen peruskoulutus on lähtökohtaisesti suuntautunut ja kehitetty suoraan työelämään valmistavaksi koulutukseksi, toisin kuin lukio. Kuitenkin jo puolet ammattikorkeakouluissa opintonsa aloittavista on suorittanut ammatillisen toisen asteen koulutuksen.

Koulutuspolitiikassa korkeakoulukelpoisuus ei ole ollut määräävä tekijä ammatillisen koulutuksen kehittämisessä.

Suomeen luotiin jo muutama vuosikymmen sitten ammatilliselle koulutukselle korkeakoulukelpoisuuden tuottava luonne. Ajatuksena oli, että ammatillinen koulutus ei olisi ”pussinperä” koulutusjärjestelmässä, vaan luonteva reitti korkeakoulutukseen. Tämä periaate jäi kuitenkin hauraaksi, ja toteutuneessa koulutuspolitiikassa korkeakoulukelpoisuus ei ole ollut määräävä tekijä ammatillisen koulutuksen kehittämisessä. Voisi sanoa päinvastoin.

Meillä ei näinikään ole myöskään syntynyt teoreettista tai muutoin vahvaa koulutuspoliittista ajattelua ja kieltä tälle jatkumolle. Emme ole riittävästi pohtineet, millaisten taitojen jatkuvuutta ammatillinen koulutus rakentaa, ja millainen pohjarakenne ammatillisessa koulutuksessa tulisi olla, jotta ammattikorkeakoulutuksen osaamisen ja identiteetin erilaiset tasot, juonteet ja luonne rakentuisivat optimaalisesti.

Kaikki epäjatkuvuudet näkyvät nyt koulutusjärjestelmässämme monina ongelmina. Siirtymä ammatillisesta koulutuksesta ammattikorkeakouluun takkuaa. Emme ymmärrä riittävästi, millaisia ovat ne merkitykselliset oppimiskokemukset ammatillisessa koulutuksessa, jotka luovat vankan pohjan korkeakoulutukselle? Mitä ne ovat ammatillisina valmiuksina, siellä syntyvinä taitoina, tietoina ja identiteettinä?

Entä millä tavalla ammatilliset taidot nivoutuvat yhteen niin sanottujen yleisten valmiuksien kanssa? Tällaisina yleisinä valmiuksina ymmärrämme yleensä matemaattiset, kielelliset ja metakognitiiviset taidot. Ammatillisista ja yleisistä valmiuksista muodostuu kuitenkin ammattikorkeakoulutuksen ja ammatillisen oppimisen jatkumo ja kokonaisuus, jota tulisi jäsentää merkityksellisten oppimisvaikutusten ja kumuloituvien oppimiskokemusten näkökulmasta vielä paljon nykyistä enemmän.

Tarvitsisimme myös lisää käyttökelpoisia käsitteitä, pedagogista tutkimusta, jotta ammatillisen ja ammattikorkeakoulutuksen välinen jatkumo muodostuisi vahvaksi ja tunnistetuksi poluksi ja myös omanlaiseksi huippuosaamisen muodoksi.

Merkityksellinen oppimiskokemus vaatii moninaisia kriteereitä: sitä arvioidaan yksilön (motivaatio, identiteetti), alan (osaamistarpeet) tai alueen elinvoiman näkökulmista. Samoin arviointia tehdään koko kansallisen koulutus-, työllisyys- ja elinkeinopolitiikan näkökulmasta. Ammattikorkeakoulut, ainutlaatuisesti työelämäläheisinä korkeakouluina, ovat tässä erityisessä roolissa. Niiden merkityksellisiä oppimiskokemuksia tulisi tarkastella erityisestä opiskelijajoukosta käsin.

Rahoitus ja resurssit näyttävät yhteiskunnan arvostukset ja valta-asetelmat

Erinomaista oppimiskokemusta ei voi erottaa siihen käytettävistä olevista resursseista. Mistä yhteiskunnassamme kertoo se, että juuri ammatillisesta korkeakoulutuksesta on leikattu rahoitusta viimeisen vuosikymmenen ajan? Siellä aloittaa jo 2/3 uusista korkeakouluopiskelijoista, mutta rahoitus on tutkintoa kohden kolmannes yliopistojen vastaavasta. Kuitenkin – kuten tämäkin artikkeli osoittaa – juuri ammattikorkeakoulutuksen kohdistuvat suuret erinomaisten oppimiskokemusten paineet ja valtava potentiaali.

Juuri ammattikorkeakoulussa opiskelijan tulisi saada onnistumisen kokemus, miten oppimisen kärsivälliset teot ja ponnistelu tuottavat riittävät valmiudet ja onnistumiset. Ammattikorkeakoulussa olisi ymmärrettävä erilaisista lähtökohdista tulevien opiskelijoiden taustojen merkitys oppimiselle, motivaatiolle ja opiskeluidentiteetille. Pedagogisia ratkaisuja ja opetussuunnitelman kokonaisuutta olisi kehitettävä ennakkoluulottomasti ja kunnianhimoisesti näistä erityisistä lähtökohdista käsin.

Ammattikorkeakouluilla ei myöskään ole vuosisatojen perinteitä ja itsestään selvää luovuttamatonta asemaa yhteiskunnassa kuten yliopistoilla on. Ammattikorkeakoulujen on luotava ja jatkuvasti kehitettävä omaa, modernia ja vaikuttavaa toimintatapansa – ja perusteltava olemassaoloaan.