Kun tilasuunnittelu muuttuu oppimisprosessiksi

Haaga-Helia ammattikorkeakoulu sulkee syksyllä 2026 Haagan kampuksensa, jossa on koulutettu restonomeja 1960-luvulta lähtien. Tilalle nousee RestoCamp, uusi oppimisympäristö Mall of Triplaan Pasilaan. Ennen kuin ainuttakaan kalustetta tai edes tilaa valittiin, alkoi yli vuoden kestänyt yhteiskehittämisprosessi, johon osallistui tilasuunnittelijoiden ja johdon lisäksi opiskelijoita, opettajia, muuta henkilökuntaa sekä keskeisiä sidosryhmiä.

Prosessissa ei yritetty ratkaista vain tilojen toiminnallisia haasteita vaan luoda yhteistä ajattelua siitä, mitä oppiminen korkeakoulussa tänä päivänä on ja mihin sen tulisi kehittyä. Tässä jutussa kuvaamme, miten prosessi eteni, mitä haasteita tuli vastaan ja mitä prosessi opetti.

Kaaosta, rohkeutta ja parempia ratkaisuja

Perinteisesti tilasuunnittelu nähdään arkkitehtien ja suunnittelijoiden asiantuntijatehtävänä ja käyttäjät osallistuvat prosessiin tyypillisesti vain kommentoimalla suunnitelmia. RestoCamp-projektissa tilasuunnittelu päätettiin tehdä alusta asti yhdessä käyttäjien kanssa. Valinta perustui ajatukseen, että jokainen on oman työnsä ja oppimisensa paras asiantuntija.

Prosessi ei ollut helppo eikä nopea. Alkuvaihe, jossa käyttäjäkokemuksia, tarpeellista tietoa ja ymmärrystä kerättiin, oli monelle osallistujalle sekä tilasuunnittelijoille kiinnostavuudestaan huolimatta raskas, epävarma ja ajoittain jopa kaoottisen tuntuinen. Tietoa kertyi valtavasti ja toiveet olivat paikoin ristiriidassa keskenään.

Tähän ratkaisuna olivat useat iteraatiokierrokset. Näiden aikana käyttäjät pääsivät työstämään tilasuunnittelijoiden yhteenvetoja kuullusta ja opitusta useilla eri tavoilla ja eri vaiheissa. Kierros kierrokselta syntyi konkreettisempia, yksityiskohtaisempia, oivaltavampia ja käyttäjiensä näköisiä ratkaisuja.

Aito yhteiskehittäminen vaati myös johdolta rohkeutta ja luottamusta prosessiin, sillä he joutuivat siirtymään päättäjän roolista kuuntelijan rooliin. Sillä oli kuitenkin valtava merkitys onnistumisen kannalta. Kun osallistujat näkivät, että kyseessä ei ole näennäisvaikuttaminen, vaan käyttäjien ajatukset muovasivat aidosti kehitystä eteenpäin, käyttäjien motivaatio ja sitoutuminen kehittämistyöhön vahvistui.

Keskeiseen rooliin tässä nousi myös läpinäkyvä viestintä prosessin joka vaiheessa, muun muassa kaikkien väliversiosuunnitelmien esittely ja vapaa kommentointi kampuksen ideaseinällä.

Yhteiskehittämisprosessi vaati myös merkittävän panostuksen tuntiresursseina. Alun panostus tunteihin säästi kuitenkin pitkän pennin toteuttamisvaiheessa. Jatkuva dialogi käyttäjien kanssa suunnitteluvaiheessa poisti suunnitteluvirheitä ja tulevaisuuden murheita tehokkaasti: esimerkiksi tilasuunnittelijat olivat aikoneet sijoittaa aistiluokkaan pyörillä olevia pöytiä, jotka viinikursseja vetävät opettajat osasivat heti liputtaa toimimattomiksi viinilasien kanssa toimittaessa. Tilasuunnittelijat totesivatkin prosessin lopussa, etteivät he voi jatkossa tehdä työtään tuntematta käyttäjiään.

Prosessi: Yhdessä oivaltamalla kohti unelmien oppimiskokemuksia

RestoCamp-prosessi rakentui palvelumuotoilun menetelmien ympärille. Palvelumuotoilussa korostuu käyttäjän eli tässä tapauksessa opiskelijan, opettajan, henkilökunnan ja sidosryhmien vahva ymmärtäminen, asettuminen eräällä tavalla toisen ihmisen maailmaan, jotta voidaan sen pohjalta luoda ymmärrystä eli tällä kertaa parempia oppimiskokemuksia ja yhteisöllisyyttä. Samalla prosessi valmisti kaikkia tulevaan muutokseen.

Vanha ja rakas Haagan restonomikampus oli tullut omalla tavallaan toimintojensa päähän. Oppiminen ja sen menetelmät, samoin kuin opetus ja siihen liittyvät tarpeet, ovat muuttuneet merkittävästi lähes 60 vuoden aikana, Haagan kampuksen perustamisesta lähtien. Tämän pohjalta uusien tilojen suunnittelu, RestoCamp-prosessi alkoi jo vuonna 2024, eli ennen kuin edes tiedettiin, mihin tiloihin ollaan siirtymässä.

Yhteisesti järjestetyissä työpajoissa restonomikoulutuksen henkilökunnan kanssa aloitettiin unelmointi pienemmissä ryhmissä. Työpajoissa ideoitiin hyvin vapaasti siitä, mikä on matkailu-, tapahtuma- ja vieraanvaraisuusalojen tulevaisuus ja minkälainen olisi unelmien kampus ja oppimisympäristö. Tässä vaiheessa ei otettu huomioon budjettia tai minkäänlaisia rajoitteita, vaan tavoitteena oli antaa unelmille siivet ja ryhmille vapaus kertoa omista näkemyksistään, hyvin villistikin unelmoiden.

Kun ensimmäiset työpajat oli pidetty, tietoa unelmista koottiin yhteen alkuymmärryksen perustaksi. Loppuvuodesta 2024 henkilökunnalle annettiin myös tehtäväksi ideoida uusien tilojen nimi, josta RestoCamp-nimi syntyi, sekä paljastettiin, missä uudet tilat fyysisesti tulisivat sijaitsemaan.

Aito yhteiskehittäminen vaati myös johdolta rohkeutta ja luottamusta prosessiin.

Alkuvuodesta 2025 siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, jossa tilasuunnittelun arkkitehdit tulivat prosessiin mukaan. Tilasuunnittelijoiden kanssa käytiin tutustumassa poistuvan kampuksen tiloihin ja kerrottiin niiden toiminnallisuuksista ja haasteista.

Tilasuunnittelijat haastattelivat kaikkien substanssialojen edustajia kriittisimmistä toiveista, eli ”mitä pitää ainakin olla ajatuksella”, millaisia tiloja he käyttävät päivittäin ja mitä toimintoja niissä on, mikä edistää ja estää toimimista. Haastatteluja substanssitoimijoilta kerättiin yhteensä kymmenen kappaletta.

Samaan aikaan palvelumuotoilijat haastattelivat opiskelijaryhmiä siitä, minkälainen tila tukee oppimista ja siitä, miten he viettävät päiväänsä kampuksella ja omassa elämässään. Yhdelle opiskelijaryhmälle annettiin opintojaksotehtäväksi muotoilla tilatoiveita opiskelijakokemuksesta käsin.

Haastavaa tässä kohden oli saada sitoutettua isoja määriä ihmisiä prosessiin. Toisaalta vastaavasti muutosprosessi helpottui, kun ihmiset saivat olla itse tekemässä muutosta ja tulivat nähdyiksi sekä kuulluiksi.

Tämä vaihe prosessissa oli erityisen tärkeä, sillä tilasuunnittelija ei välttämättä tiedä, miltä opettajan työpäivä näyttää, minkälaisia toimintoja se pitää sisällään tai mitä tämän päivän opiskelija toivoo oppimiskokemukseltaan. Vaiheessa kertyi valtavia määriä tietoa ja osin vastakkaisiakin toiveita.

Koska toiveita ja näkemyksiä oli paljon, ne oli helppo kiteyttää palvelumuotoilun työkalujen kautta näkemyksiksi persoonien ja käyttäjäpolkujen muotoon, joita voitiin uudelleen testata ja validoida käyttäjillä.

Käyttäjäpersoonat auttoivat luomaan johdonmukaista ymmärrystä eri käyttäjäryhmien tarpeista suhteessa RestoCampin tiloihin. Tilojen käyttäjillä oli erilaisia, usein ristiriitaisia tarpeita. Erilaisten persoonien tarkoituksena oli kerätä monimutkaista käyttäjätietoa helposti ymmärrettävään muotoon ja tarvittaessa priorisoida eri käyttäjäryhmien tarpeita.

Prosessissa tehtiin persoonat opiskelijasta, opettajasta ja TKI-toimijoista. Persoonat sisältävät käyttäjien tavoitteet, haasteet, toimintatavat ja tarpeet tilojen suhteen. Lisäksi käyttäjien tarpeita kuvattiin käyttäjäpolkuina.

Käyttäjäpolut pyrkivät kuvaamaan, miten eri henkilöhahmot liikkuvat ja toimivat tiloissa päivän aikana. Ne auttavat ymmärtämään esimerkiksi: miten opiskelija tai opettaja liikkuu eri tilojen välillä, ja missä he säilyttävät tavaransa sekä esimerkiksi, miten TKI-tiimit käyttävät eri tiloja projektin eri vaiheissa.

Tämän pohjalta arkkitehdit laativat ensimmäiset luonnokset kolmesta eri vaihtoehdosta jokaiselle tilasuunnittelun kohteena olevalle tilalle. Ensimmäiset versiot vietiin keskeiselle paikalle kampuksen seinälle, jotta kaikilla oli mahdollisuus kommentoida ja ideoida tiloja lisää niin Haagan ja Pasilan kampuksilla kuin digitaalisesti verkossa.

Tällä oli tärkeä rooli viestinnällisesti, joka oli läpinäkyvää, jatkuvaa ja dialogista – ei tiedottamista ylhäältä alas, vaan keskustelua, joka vahvisti luottamusta ja osallisuuden kokemusta. Vaikka digitaalinen kommentointi jäikin lopulta vähäiseksi, sen viesti itsessään oli tärkeä – myös muilla kampuksilla ja muissa tutkinto-ohjelmissa olevat olivat tervetulleita osallistumaan keskusteluun ja toiveisiin.

Muutosprosessi helpottui, kun ihmiset saivat olla itse tekemässä muutosta ja tulivat nähdyiksi sekä kuulluiksi.

Henkilökunnalle ja osalle opiskelijoista järjestettiin myös mahdollisuus vierailla uusissa tiloissa, jotta tilaratkaisut ja toiminnallisuudet konkretisoituivat. Myös näissä tilaisuuksissa kerättiin palautetta kävijöiltä.

Tämän lisäksi tilasuunnittelijoiden kolme ensimmäistä luonnosversiota kustakin tilasta käytiin läpi henkilökunnan ja tilasuunnittelijoiden kanssa yhdessä fasilitoidussa työpajassa. Tavoitteena oli lukita tilojen toiminnallisuudet tilapohjiin sekä priorisoida toiveet.

Nämä työpajat toimivat dialogisina oppimistilanteina, joissa osallistujat reflektoivat omaa oppimis- ja työskentelykokemustaan sekä valitsivat tilapohjista toimivimmat ratkaisut. Työpajat loivat turvallisen tilan yhteiselle ajattelulle, ideoinnille ja erilaisten näkökulmien rinnakkaisuudelle. Fasilitoidun työpajan kautta koottiin taas ymmärrystä, joka kiteytettiin viimeiselle kierrokselle yhteen valittuun tila- ja toimintoratkaisuun kustakin tilasta.

Viimeisessä työpajassa tilat esiteltiin 3D-versioina. Tavoite oli kerätä viimeiset käyttäjäkommentit jokaisesta tilasta, jotta ne vastaisivat mahdollisimman hyvin käyttäjien tarpeita. Vasta viimeisen kommenttikierroksen jälkeen RestoCamp-tilojen ratkaisut vietiin johdon kommentoitavaksi, jolla oli toki lopullinen päätäntävalta suhteessa budjettiin ja mahdollisuuksiin.

Yhteiskehittäminen oppimisprosessina

RestoCampin kaltainen pedagoginen prosessi vaatii onnistuakseen empatiaa, yhteistyötä, vuorovaikutustaitoja, sopeutumiskykyä ja kohtaamisen taitoa. Osallistujien pitää kuunnella toisiaan silloinkin, kun se tuntuu hitaalta. Pitää sietää epävarmuutta, neuvotella ja löytää ratkaisuja tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kaikkia vastauksia.

Prosessi paljasti, miten erilainen käsitys eri ammattikunnilla on ”hyvästä tilasta”. Arkkitehdeille tila on visuaalinen ja toiminnallinen kokonaisuus. Opettajalle tila on opetuksen mahdollistaja tai este. Opiskelijalle tila voi olla yhteisöllisyyden tai ulkopuolisuuden paikka. Näiden näkökulmien yhteensovittaminen ei tapahdu yhdessä tai kahdessa Teams-palavereissa – se vaatii yhteistä tekemistä ja riittävästi aikaa.

Parannettavaakin jäi. Kaikkia ryhmiä ei saatu yhtä aktiivisesti mukaan. Digitaalinen osallistuminen jäi ohueksi. Aikataulupaineet pakottivat paikoin nopeampiin ratkaisuihin kuin dialogi olisi vaatinut. Kuitenkin Haaga-Helian arvot – rohkeus, uteliaisuus, yhdessä tekeminen ja välittäminen – eivät jääneet prosessissa vain sloganeiksi vaan ohjasivat toteutusta. Valmistuessaan RestoCamp ei ole yhden tai kahden ihmisen tuotos tai pelkkä tila – se on yhteisönsä ilmentymä, jonne kaikki ovat tervetulleita.

Iteratiivisuus oli projektin ydin alusta saakka – kuunnellaan, kerätään tietoa, ideoidaan, testataan, opitaan ja tehdään paremmin – ja on sitä myös tulevaisuudessa. Olemme varautuneet siihen, että tilat eivät toimi täydellisesti heti. Arki opettaa ja yhteisö kehittää tiloja edelleen. Oleellista ei ole se, että prosessi ei tuottanut täydellistä lopputulosta, vaan se, että se opetti meitä kehittämään yhdessä.